Lysähdin polvilleni soratielle ja tutkiskelin maata. Sormeni nyppivät kivenmuruja. Tuijotin niitä. Ne tuijottivat minua takaisin. Nostin yhden huulilleni ja nuolaisin.
Karhea.
Otin toisen.
Karheampi.
Laskeuduin mahalleni ja mutustelin maata hetken. Pohdiskelin hieman. Miksei meillä ollut kiviä koskaan sisällä? Tutkimustyö kävisi hupaisammin sisätiloissa. Sorakivetkään eivät pyörisi pöksyissä ikävästi.
Samassa ylleni lankesi varjo ja kädet tarttuivat tiukasti ympärilleni. Kourat alkoivat kiskoa minua irti maasta kuin sinitarraa. Kiemurtelin vastaan. En tahtonut päästää irti tutkimustyöstäni! Kuulin hössötystä ja päivittelyä yläpuoleltani. Revin kiviä kämmeniini, mutta ilmaan noustessani osa niistä putoili takaisin maahan. Makoisat makupalat eksyivät muiden joukkoon. Itku ja raivokohtaus!
Makasin päihitettynä sohvalla kiukku huulillani. Kivet kutsuivat minua ulkona, mutta terassinovi oli lukittu. Kurkussa tuntui ikävältä. Minua ei taaskaan ymmärretty!
keskiviikko 17. helmikuuta 2010
tiistai 9. helmikuuta 2010
Pelikaani
”Illalla lounastuuli voimistuu, mutta lämpötila pysyy lämpimissä lukemissa”, tiesi meteorologi sanoa ratisevalla äänellä radiovastaanottimessa. Monotoninen pölötys suhahti oitis ohi korvieni. Suljin silmäni. Hengitin syvään. Tunsin, miten kirkas aurinko paahtoi koko Kokemäenjoen rantaa.
Tuukka, Ninni ja Taksu lätkivät korttia. En juuri nähnyt heidän naamojaan, mutta olisin voinut vannoa niiden olevan totiset ja ilmeettömät. Kukaan ei puhunut, kunnes Ninni sihahti hiljaa hampaidensa välistä: ”Kummalla teistä höhlistä on se viimeinen ässä?” Avasin silmäni ja näin miten Taksu katseli Ninniä arvoituksellisesti vihreän lippiksensä alta. ”Jos mulla se olisi, niin en tiedä kertoisinko…”, Taksu sanoi virnistäen. Tuukka vilkaisi minua ja hymyili lempeästi. Hänellä oli kädessään iso pinkka kortteja, mahtoikohan raukka olla häviöllä. Juuri silloin Taksu viskaisi ässän jostain korttiensa alta ja ryhtyi voitontanssiin. Ninni viskaisi saman tien korttinsa mäkeen ja inisi jotain huijaamisesta. ”Tämmöisen voiton jälkeen maittaa vilvoittava uinti”, Taksu myhäili hypähdellen. ”Tuu Ninni veteen, ettei ihan kokonaan muututa appelsiineiksi tässä paahteessa!” Ninni nurisi hieman, mutta leppyi ehdotukselle. Pari riensi telmimään veteen. Hämeenlinnasta saapunut ikionnellinen pariskunta otti kaiken ilon irti kesälomareissustaan.
”Viihdeuutisista, oikein hyvää päivää”, radiotoimittaja virkkoi yllättäen. ”Anna Puu on päätynyt naimisiin uuden miesystävänsä kanssa. Yllättävä kihlaus tapahtui keskellä kiireisintä Helsinkiä Kekkosenkadulla. Pari hehkuttaa jo tulevasta hääpäivästään.” Tuukka keräili viltille levinneitä kortteja kokoon vaiteliaana. Huomasin yhtäkkiä tutkiskelevani hänen kurttuisia kulmiaan ja epäröiviä kädenliikkeitään. Olikohan hänellä kaikki hyvin? Ennen kuin ehdin kysyä asiasta, toimittaja jatkoi nopeasti: ”Romantiikka kukkii myös Amerikan-maalla! Greyn anatomiasta tutun näyttelijän Sara Ramírezin häitä odotetaan pidettävän ensi vuoden helmikuussa.”
Naurahdin ääneen. ”Kylläpäs ne nyt ramppaa naimaan!” tirskahdin. Tuukka vilkaisi minua alta kulmien vieläkään mitään sanomatta. Hänen huulensa näyttivät kuivilta ja iho kireältä. Aivan kuin hänen ohimollaan olisi tanssinut pieni elohiiri. Aurinko hohkasi kuumuutta, mutta hänen ihonsa näytti lähinnä sinertävältä. Tuukan katse haparoi viltiltä hiekalle ja sieltä jalkoihini. ”Kulta?” kysäisin lopulta hiljaa. ”Ootko sä sairas?” Tuukka pudisti saman tien päätään katse nauliintuneina nilkkoihini. Vastaus ei juuri auttanut. Aloin jo vähän huolestua ja turhautua. Tuukka näytti siltä kuin meinaisi oksentaa.Sillä samalla hetkellä Ninni ja Taksu ravasivat kiljuen takaisin leiriytymisalueellemme. Ninni kaatui kikattaen viltille. Taksu oli varmaan taas sanonut jotain repäisevää. ”Tiedättekö, mä näin ihan varmasti pelikaanin tuolla vedessä!” Taksu uhosi totisena Ninnin nauraen taustalla. ”Jumakauta, se oli niin iso!” Ninni makasi kaksinkerroin, nauroi puuskuttaen ja sai sitten sanotuksi: ”Taksu… Se oli joku lokki, mikä sattui vain olemaan harvinaisen isokokoinen. Sä oot atk –ohjelmoija, etkä mikään ornitologi!” Taksu katsoi meitä kuin hakien puolustusta väitteelleen. Tuukka nappasi minua äkkiä kädestä. ”Mennään me katsomaan, jos se pelikaani löytyy”, hän sanoi. Ninni hörähti nauramaan ja oli jälleen poikittain.
Vesi oli suloisen viileää. Auringonpaahtamat jalkani hoilottivat hallelujaa saadessaan viilennystä. Tuukka piti edelleen kättään omassani ja johdatteli minut keskelle uimapaikkaa. ”En kyllä näe yhtään vesilintua”, totesin huvittuneena. Silmäilin samalla Tuukan kasvoja. Ne tosin näyttivät nyt vähän terveemmän värisiltä. ”En mäkään”, Tuukka totesi nopeasti. ”Miina, kuule…” Äänensävy kuulosti tärkeältä ja siirsin katseeni Tuukan silmiin. Hän tapitti minua totisena. Huolestuin todella. Kysyin tiukasti: ”Oletko sä oikeasti terve?” Tuukan silmät pyöristyivät. Suu raottui lievään hämmennykseen. ”O-olen ihan oikeasti”,hän änkytti hermostuneena. Katsoin häntä epäuskoisena. Mitä hän oikein pelleili? ”No mikä ihme sua sitten vaivaa?!” huudahdin lopulta turhautuneena, ehkä vähän liiankin suureen ääneen. Tuukka kiskoi henkeä keuhkoihinsa ja möläytti sitten: ”No menetkö sä mun kanssa naimisiin?”
Hiljaisempaa hetkeä Tuukan kanssa ei ole koskaan tullut. Toljotin häntä monttu auki. Rannalta Taksu huusi tilanteesta selvästi kiinnostuneena: ”Mitä? Löysittekö sen pelikaanin vai?!”
Tuukka, Ninni ja Taksu lätkivät korttia. En juuri nähnyt heidän naamojaan, mutta olisin voinut vannoa niiden olevan totiset ja ilmeettömät. Kukaan ei puhunut, kunnes Ninni sihahti hiljaa hampaidensa välistä: ”Kummalla teistä höhlistä on se viimeinen ässä?” Avasin silmäni ja näin miten Taksu katseli Ninniä arvoituksellisesti vihreän lippiksensä alta. ”Jos mulla se olisi, niin en tiedä kertoisinko…”, Taksu sanoi virnistäen. Tuukka vilkaisi minua ja hymyili lempeästi. Hänellä oli kädessään iso pinkka kortteja, mahtoikohan raukka olla häviöllä. Juuri silloin Taksu viskaisi ässän jostain korttiensa alta ja ryhtyi voitontanssiin. Ninni viskaisi saman tien korttinsa mäkeen ja inisi jotain huijaamisesta. ”Tämmöisen voiton jälkeen maittaa vilvoittava uinti”, Taksu myhäili hypähdellen. ”Tuu Ninni veteen, ettei ihan kokonaan muututa appelsiineiksi tässä paahteessa!” Ninni nurisi hieman, mutta leppyi ehdotukselle. Pari riensi telmimään veteen. Hämeenlinnasta saapunut ikionnellinen pariskunta otti kaiken ilon irti kesälomareissustaan.
”Viihdeuutisista, oikein hyvää päivää”, radiotoimittaja virkkoi yllättäen. ”Anna Puu on päätynyt naimisiin uuden miesystävänsä kanssa. Yllättävä kihlaus tapahtui keskellä kiireisintä Helsinkiä Kekkosenkadulla. Pari hehkuttaa jo tulevasta hääpäivästään.” Tuukka keräili viltille levinneitä kortteja kokoon vaiteliaana. Huomasin yhtäkkiä tutkiskelevani hänen kurttuisia kulmiaan ja epäröiviä kädenliikkeitään. Olikohan hänellä kaikki hyvin? Ennen kuin ehdin kysyä asiasta, toimittaja jatkoi nopeasti: ”Romantiikka kukkii myös Amerikan-maalla! Greyn anatomiasta tutun näyttelijän Sara Ramírezin häitä odotetaan pidettävän ensi vuoden helmikuussa.”
Naurahdin ääneen. ”Kylläpäs ne nyt ramppaa naimaan!” tirskahdin. Tuukka vilkaisi minua alta kulmien vieläkään mitään sanomatta. Hänen huulensa näyttivät kuivilta ja iho kireältä. Aivan kuin hänen ohimollaan olisi tanssinut pieni elohiiri. Aurinko hohkasi kuumuutta, mutta hänen ihonsa näytti lähinnä sinertävältä. Tuukan katse haparoi viltiltä hiekalle ja sieltä jalkoihini. ”Kulta?” kysäisin lopulta hiljaa. ”Ootko sä sairas?” Tuukka pudisti saman tien päätään katse nauliintuneina nilkkoihini. Vastaus ei juuri auttanut. Aloin jo vähän huolestua ja turhautua. Tuukka näytti siltä kuin meinaisi oksentaa.Sillä samalla hetkellä Ninni ja Taksu ravasivat kiljuen takaisin leiriytymisalueellemme. Ninni kaatui kikattaen viltille. Taksu oli varmaan taas sanonut jotain repäisevää. ”Tiedättekö, mä näin ihan varmasti pelikaanin tuolla vedessä!” Taksu uhosi totisena Ninnin nauraen taustalla. ”Jumakauta, se oli niin iso!” Ninni makasi kaksinkerroin, nauroi puuskuttaen ja sai sitten sanotuksi: ”Taksu… Se oli joku lokki, mikä sattui vain olemaan harvinaisen isokokoinen. Sä oot atk –ohjelmoija, etkä mikään ornitologi!” Taksu katsoi meitä kuin hakien puolustusta väitteelleen. Tuukka nappasi minua äkkiä kädestä. ”Mennään me katsomaan, jos se pelikaani löytyy”, hän sanoi. Ninni hörähti nauramaan ja oli jälleen poikittain.
Vesi oli suloisen viileää. Auringonpaahtamat jalkani hoilottivat hallelujaa saadessaan viilennystä. Tuukka piti edelleen kättään omassani ja johdatteli minut keskelle uimapaikkaa. ”En kyllä näe yhtään vesilintua”, totesin huvittuneena. Silmäilin samalla Tuukan kasvoja. Ne tosin näyttivät nyt vähän terveemmän värisiltä. ”En mäkään”, Tuukka totesi nopeasti. ”Miina, kuule…” Äänensävy kuulosti tärkeältä ja siirsin katseeni Tuukan silmiin. Hän tapitti minua totisena. Huolestuin todella. Kysyin tiukasti: ”Oletko sä oikeasti terve?” Tuukan silmät pyöristyivät. Suu raottui lievään hämmennykseen. ”O-olen ihan oikeasti”,hän änkytti hermostuneena. Katsoin häntä epäuskoisena. Mitä hän oikein pelleili? ”No mikä ihme sua sitten vaivaa?!” huudahdin lopulta turhautuneena, ehkä vähän liiankin suureen ääneen. Tuukka kiskoi henkeä keuhkoihinsa ja möläytti sitten: ”No menetkö sä mun kanssa naimisiin?”
Hiljaisempaa hetkeä Tuukan kanssa ei ole koskaan tullut. Toljotin häntä monttu auki. Rannalta Taksu huusi tilanteesta selvästi kiinnostuneena: ”Mitä? Löysittekö sen pelikaanin vai?!”
tiistai 2. helmikuuta 2010
Ensimmäinen tehtävä (vk 4)
``Syrjäsilmin mä seuraan sun elkeitäsi. Liikutan haarukkaa tyhjää lautasta pitkin. Mä esitän syöväni, jos sä vahingossa kääntyisit katsomaan. Niinhän sä käännytkin, monta kertaa. Siksi mä tarkkailen sua.``
Siinähän näitte 16 -vuotiaan nolon esityksen jostain novellintapaisesta. Onneksi en löytänyt yhtään vanhempaa tekstiä koneelta. Hirvittää kyllä lukea moista liirumlaarumia, mutta kai tuokin tarina piti sitten jotain sisällään. Ehkä pitää vieläkin.
On parempi vain siirtyä pois herkiltä teinivuosilta. Perehdyn mieluummin siihen, mitä teen tänään. Kirjoittelen paljon vähemmän, mitä 4-6 vuotta sitten. Annan sen reilusti mennä ajankäytön piikkiin. Pöhkönä likkana sitä oli aikaa kirjoitella tyhmiä. Tosin nykypäivänä se on toisin. Voin todeta, että olen oikeasti se pöhkö likka, jos en jatka niiden kirjoittelua.
Täytyisi repiä jostain aikaa siihen mistä ennen niin pidin. Kirjoittaminen on jotenkin kadottanut merkityksensä. Ja sillä tarkoitan juuri tuollaisen hömpän kirjoittamista. Koulutekstit, esseet sun muut minulle ei-niin-tärkeät härpäkkeet eivät sisällytä paljoa luovuutta. Pitäisi antaa itselle aikaa ja vapauttaa sormet juoksemaan näppäimistöllä ilman ajatusta.
Pidän kirjoittamisesta ehkä sen takia, koska se on täysin vapaata. Sillä ei ole rajoja eikä sääntöjä.
Voin kirjoittaa aivan mistä tahansa haluan. Välillä tekstit kyllä hävettävät, varsinkin jälkikäteen. Toisaalta kaipaan sitä, kun teksteissä ei ollut mitään järkeä.
Totean vain, että tulen kirjoittamaan vapaasti ja huolettomasti. Blogiopintokurssi antaa minulle syyn kirjoittaa niin kuin olen halunnut. Toivon pääseväni takaisin kirjoittamisen luomaan tunnelmaan enkä jäisi vain jumittamaan. Toivottavasti naputtelu yltyy.
Annan teidän lukea sekopäisiä ajatuksiani vapaasta tahdostani. Olkaa niin hyvät!
Siinähän näitte 16 -vuotiaan nolon esityksen jostain novellintapaisesta. Onneksi en löytänyt yhtään vanhempaa tekstiä koneelta. Hirvittää kyllä lukea moista liirumlaarumia, mutta kai tuokin tarina piti sitten jotain sisällään. Ehkä pitää vieläkin.
On parempi vain siirtyä pois herkiltä teinivuosilta. Perehdyn mieluummin siihen, mitä teen tänään. Kirjoittelen paljon vähemmän, mitä 4-6 vuotta sitten. Annan sen reilusti mennä ajankäytön piikkiin. Pöhkönä likkana sitä oli aikaa kirjoitella tyhmiä. Tosin nykypäivänä se on toisin. Voin todeta, että olen oikeasti se pöhkö likka, jos en jatka niiden kirjoittelua.
Täytyisi repiä jostain aikaa siihen mistä ennen niin pidin. Kirjoittaminen on jotenkin kadottanut merkityksensä. Ja sillä tarkoitan juuri tuollaisen hömpän kirjoittamista. Koulutekstit, esseet sun muut minulle ei-niin-tärkeät härpäkkeet eivät sisällytä paljoa luovuutta. Pitäisi antaa itselle aikaa ja vapauttaa sormet juoksemaan näppäimistöllä ilman ajatusta.
Pidän kirjoittamisesta ehkä sen takia, koska se on täysin vapaata. Sillä ei ole rajoja eikä sääntöjä.
Voin kirjoittaa aivan mistä tahansa haluan. Välillä tekstit kyllä hävettävät, varsinkin jälkikäteen. Toisaalta kaipaan sitä, kun teksteissä ei ollut mitään järkeä.
Totean vain, että tulen kirjoittamaan vapaasti ja huolettomasti. Blogiopintokurssi antaa minulle syyn kirjoittaa niin kuin olen halunnut. Toivon pääseväni takaisin kirjoittamisen luomaan tunnelmaan enkä jäisi vain jumittamaan. Toivottavasti naputtelu yltyy.
Annan teidän lukea sekopäisiä ajatuksiani vapaasta tahdostani. Olkaa niin hyvät!
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
