Päänpistona tullut kioskin ryöstäminen pyöri Simon ajatuksissa pitkin päivää. Hän maiskutteli ideaa mielessään. Ei ollenkaan paha, ei ollenkaan, Simo mietti. On sitä tarpeeksi paljon pahuuksia muutenkin tehty, ettei yksi kioskiryöstö näkyisi missään.
Amalian Kioski oli sellainen tavallinen puinen ja punainen tölli, joka suorastaan pyysi ryöstetyksi tulemista. Se seisoi avuttoman näköisenä maantien vieressä. Halolla kun ränniin olisi pamauttanut, niin siinä olisi tupa lyyhistynyt matalaksi. Vanha kulunut paska se oli. Ja helppo.
Simolla oli rahat vähän finito. Jos hän meinasi lähteä kiertämään poikien kanssa Suomea pitkin kesää, niin ei hän opintotuillaan pitkälle pääsisi. Nekin tulisi jo todennäköisesti tuhlattua ennen kesäkuuta. Simo saisi kitua koko kesän. Kioski tarjoisi Simon matkaan, eikä tarvitsisi jäädä ihan lähimaastoonkaan. Simo näki jo mielessään, miten he poikien kanssa ajelisivat Henkan isän avo ooppelilla Helsinki cityn keskustassa. Olisivat vaan pojat, ooppeli ja unohtumaton kesä. Sellainen klisee.
- Tulkaa pojat sitten vähän ennen kahta siihen grillikatoksen kohdalle.
---
Simo eteni kun musta pantteri tai jotain sinnepäin. Nopeasti ja huomiota herättämättä. Adrenaliini jyskytti hänen sisällään, mikä sai hänet hipsimään koko ajan nopeammin eteenpäin. Hän toivoi samalla, että molemmat pojat tulisivat paikalle. Simo muisteli, että Keijo oli hieman nurissut jo koko idealle. Löysä paska. Kitinää vitinää.
- Eiks me saatais niitä rahoja yhtään helpommal…? Kui meidän täytyy turvautuu tämmöseen?
- Ota, Keijo, nyt ittees niskasta kiinni. Senkin ruikku.
Simo tuli kioskin pihaan. Hän ei nähnyt poikia vielä missään. Simo kipitti grillikatoksen alle ja päätti jäädä odottamaan heitä.
Pimeys oli mykistävä. Oli niin hämärää, että maisema oli pelkkiä tummia pikseleitä täynnä. Kioski seisoi vielä tukevan oloisena paikallaan, kätkeytyen puista lankeaviin varjoihin. Valoa ei tulvinut mistään. Kioskin yllä olevan katuvalon lamppu oli pärähtänyt rikki. Simo muisteli, miten oli pienenä kloppina äidin kanssa ostanut joka viikko herkkumunkkeja kioskista. Että ne olivat hyviä. Siihen aikaan mieli oli vielä viaton ja huoleton. Tällä hetkellä se oli lähinnä kuriton ja rahaton. Ja äiditön.
Väsymys alkoi kiskoa Simon mieltä. Lurpahtavat silmäluomet kävivät liian raskaiksi. Huomaamattaan Simo nukahti.
Herkkumunkki tuli silloin morjestamaan. Ihanan runsaan kermavaahtoinen herkkumunkki. Se kertoi, että Amalian kioskiin oli asennettu hälytin pari viikkoa sitten. Samalla se nuhteli Simoa ja komensi häntä lähtemään kotiin. Välillä se itki ja valitti.
Sitten kuului huuto.
- Simo! Mitä helvettiä, nukutko sä?
Simo hätkähti hereille. Keijo ja Henkka tuijottivat häntä. Simo vilkaisi nopeasti ympärilleen hämmentyneenä. Oli kulunut ehkä vartti. Henkka pudisteli samalla päätään.
- Skarppi päälle. Ei tästä nukkumalla mitään tule.
- No satuin nyt vaan torkahtamaan…
- Niin niin just... Onko välineet mukana?
- On ne.
Välineineen pojat riensivät kioskin ovelle. Henkka näpräsi ovella Simon ja Keijon tarkkaillessa ympäristöä. Simo alkoi vilkuilla levottomana ympärilleen. Outo tunne. Hänestä ei tuntunut nyt juuri ollenkaan hyvältä. He jäisivät kiinni. Ihan varmasti jäisivät kiinni. Siinä ei sitten oltaisi enää haaveilemassa ooppelireissusta. Simo tunsi hikoilevansa ja jännittävänsä enemmän kuin koskaan. Hermoiliko hän vain liikaa? Kaikki menisi kuitenkin kuten aina ennenkin. Ehkä.
Kioskin ovi kuitenkin aukesi päästämättä ääntäkään. Simo kuunteli arasti, kuuluisiko mistään mitään hälyttävää ääntä. Lopulta, rauhoituttuaan, hän päästi lyhyen ja huojentavan henkäyksen. Jännitys laukesi innostukseksi. He pääsivät sisään.
---
Helsinki city. Siellä he nyt olivat. Tarkalleen ottaen uimarannalla. Simo ja Keijo makasivat konepellillä arskaa palvoen. Oli helottava päivä. Runsaat setelit olivat poltelleet näpeissä ja rahaa oli palanut. Ja runsaasti. Nyt oli suotu aikaa vetelehtimiselle ja kaiken sen vaivan eteen hankitun nautiskelemiselle. Simo venytteli käsiään ilmassa ja haukotteli hemmetin syvään. Enää hän ei tuntenut pelkoa mistään. Simo tunsi olonsa erittäin miellyttäväksi, suorastaan euforiseksi.
Henkka oli lähtenyt jonnekin asioille ja lompsi paikalle silloin ruskea paperipussi mukanaan.
- Pistäkää pojat suu makeaks.
Herkkumunkkeja.
Simo tunnusteli leivosta ja haisteli sen makeaa tuoksua. Hän ymmärsi. Heillä oli ollut aivan älytön tuuri.
Tällä kertaa.
maanantai 26. huhtikuuta 2010
perjantai 16. huhtikuuta 2010
Kaikkea ei voi saada
Äitini odottaa minua. Hän on seissyt ihan lähellä ja seurannut tilannetta kassojen luona. Menen hänen vierelleen hiljaa ja toivon, ettei hän sano mitään. Pahin kuitenkin tapahtuu.
-Eivät tainneet rahat riittää leluun? hän kysyy hieman nuhdellen.
Hiljaisuus. Pidättelen itkua. Pala kurkussa tuntuu isolta ja minun on vaikea hillitä itseäni. Ensimmäistä kertaa tunnen nolostuvani. Tunnen itseni todella pieneksi ja typeräksi. Tutkiskelen sormiani muka ymmärtämättä ja välittämättä. Nenäni alkaa kuitenkin salaa vuotaa. En tahtoisi itkeä!
Äitini laskee kätensä hiuksiini ja silittää pehmeästi. Samalla hetkellä alan niiskuttaa. Hän ottaa minut syliinsä. Äidin lämpö hillitsee itkuani ja tunnen palan katoavan hitaasti kurkustani.
-Iso tyttö susta vielä tulee, äiti sanoo lohduttaen.
En saa lelua, vaikka omat rahat eivät riittäneet. Sitä ei käydä hakemassa minulle. Myöhemmin ymmärrän oppineeni jotain tärkeää.
Palaamme marketista kotiin. Äiti kokkaa minulle herkkuruokaani. Perunamuusia ja kotletteja.
-Eivät tainneet rahat riittää leluun? hän kysyy hieman nuhdellen.
Hiljaisuus. Pidättelen itkua. Pala kurkussa tuntuu isolta ja minun on vaikea hillitä itseäni. Ensimmäistä kertaa tunnen nolostuvani. Tunnen itseni todella pieneksi ja typeräksi. Tutkiskelen sormiani muka ymmärtämättä ja välittämättä. Nenäni alkaa kuitenkin salaa vuotaa. En tahtoisi itkeä!
Äitini laskee kätensä hiuksiini ja silittää pehmeästi. Samalla hetkellä alan niiskuttaa. Hän ottaa minut syliinsä. Äidin lämpö hillitsee itkuani ja tunnen palan katoavan hitaasti kurkustani.
-Iso tyttö susta vielä tulee, äiti sanoo lohduttaen.
En saa lelua, vaikka omat rahat eivät riittäneet. Sitä ei käydä hakemassa minulle. Myöhemmin ymmärrän oppineeni jotain tärkeää.
Palaamme marketista kotiin. Äiti kokkaa minulle herkkuruokaani. Perunamuusia ja kotletteja.
sunnuntai 11. huhtikuuta 2010
Leluostoksilla
Piip.
Täysmaitoa, rahkapurkki, Candy King irtokarkkipussi.
Piip.
Ei niitä ostoksia tule sillä tavalla erikoisemmin tarkasteltua. On vain uusi asiakas ja uudet ostokset, vähän isommat tai pienemmät.
Onneksi vuoro loppuu pian.
Asiakkaan kaivaessa rahaa esille maksaakseen ostoksiaan näen sivusilmällä pienen tytön seisovan jonossa seuraavana. Hän näyttää todella nuorelta. Tytöllä on kädessään jokin barbien vaaleanpunainen lelupaketti. Jokin keräilysetti. Edellisen asiakkaan poistuttua tyttö astelee kassalle hieman epävarmasti rutistaen pakettia sylissään.
-Moikka, sanon pirteästi tytölle, joka ei vastaa mitään. Hän kurkottaa ja ojentaa minulle paketin ja luen koneelta lelun hinnan.
-60 markkaa, sanon.
Tyttö nostaa pienen lompakkonsa. Hän tonkii ja tutkii. Tytön sormet liikkuvat arasti ja lopulta hän ojentaa pari seteliä. 40 markkaa.
-Tästä puuttuu vielä 20 markkaa, totean.
Tyttö vavahtaa. Hän katsoo minua suorastaan hätääntyneenä.
-E-ei mulla oo enempää, tyttö vikisee apeana ja hieman nolona. Hän vilkuilee ympärilleen ja ei oikein tiedä mitä tehdä tai sanoa.
-Et sitten voi saada tätä, sanon ja siirrän lelun syrjään. Tunnen itseni vähän töykeäksi, kun tyttö siirtyy pois kassalta suru puserossa.
Huokaan mielessäni. No, näitä näkee aina välillä. Seuraava asiakas.
Piip.
Täysmaitoa, rahkapurkki, Candy King irtokarkkipussi.
Piip.
Ei niitä ostoksia tule sillä tavalla erikoisemmin tarkasteltua. On vain uusi asiakas ja uudet ostokset, vähän isommat tai pienemmät.
Onneksi vuoro loppuu pian.
Asiakkaan kaivaessa rahaa esille maksaakseen ostoksiaan näen sivusilmällä pienen tytön seisovan jonossa seuraavana. Hän näyttää todella nuorelta. Tytöllä on kädessään jokin barbien vaaleanpunainen lelupaketti. Jokin keräilysetti. Edellisen asiakkaan poistuttua tyttö astelee kassalle hieman epävarmasti rutistaen pakettia sylissään.
-Moikka, sanon pirteästi tytölle, joka ei vastaa mitään. Hän kurkottaa ja ojentaa minulle paketin ja luen koneelta lelun hinnan.
-60 markkaa, sanon.
Tyttö nostaa pienen lompakkonsa. Hän tonkii ja tutkii. Tytön sormet liikkuvat arasti ja lopulta hän ojentaa pari seteliä. 40 markkaa.
-Tästä puuttuu vielä 20 markkaa, totean.
Tyttö vavahtaa. Hän katsoo minua suorastaan hätääntyneenä.
-E-ei mulla oo enempää, tyttö vikisee apeana ja hieman nolona. Hän vilkuilee ympärilleen ja ei oikein tiedä mitä tehdä tai sanoa.
-Et sitten voi saada tätä, sanon ja siirrän lelun syrjään. Tunnen itseni vähän töykeäksi, kun tyttö siirtyy pois kassalta suru puserossa.
Huokaan mielessäni. No, näitä näkee aina välillä. Seuraava asiakas.
Piip.
lauantai 27. maaliskuuta 2010
Ravustuskausi
Sinne se pyörätuolipölvästi sitten upposi.
Tapahtumasta on jo muutama päivä, kun ostan juna-aseman R-kioskista iltapäivälehden. Valkoiset otsikot huudattavat uutista valtavan kuvan kera. ”Kuka on tuntematon pyörätuolivainaja?” Maksan lehden ja painun kahvilaan ihastelemaan otsikoita.
”Tuntematon vainaja löytyi rantavedestä maanantaina iltapäivällä. Ruumiin löysi rapuja pyytämässä ollut veneilijä.” Aivan niin, ajattelen saman tien. Nythän on ravustuskausikin.
Pystyn kuvittelemaan koko tilanteen. Sen jälkeen kun se vammainen oli vetänyt vettä keuhkoihinsa ja vaipunut pohjalle, rapujen noutopöytä kutsui. Viheliäiset saksiniekat ovat vipeltäneet ruhon luo ja alkaneet ahnaasti mussuttaa sitä. Ne ovat irrottaneet pieniä, harmaita kappaleita ja nautiskelleet veden syvässä hiljaisuudessa. Virnistän tässä vaiheessa hullulle ajatukselleni, mutta jatkan mietiskelyä. Rapuja on täytynyt olla tähän aikaan useita. Niiden raajat ovat vilistäneet vammaisen iholla, hiuksissa, vaatteilla… Etsiskellen sopivia kohtia näykkäistä. Ne ovat saattaneet tapellakin parhaista kappaleista, mutta pääosin ne ovat juhlineet löydetyllä ruhollaan.
Vammaisen kasvoja ei enää kykene tunnistamaan. Naama on täynnä pieniä koloja ja niistä roikkuu harmaita rihmoja. Niillä kohdilla, missä silmien kuuluisi sijaita, ei ole enää mitään. Silmät ovat käyneet kaupaksi. Hampaat irvistävät, koska huulet on syöty pois. Yhden ravuista on onnistunut päästä sisälle suuhun, josta se suuntaa alas nieluun ja sieltä mahalaukkuun. Nautiskellen. Syöden matkallaan vähän sitä sun tätä.
Iltapäivälehden mukaan ruumis on melkein tunnistamaton. Hammaskartat tulevat olemaan ainoa mahdollinen apu henkilöllisyyden selvittämiseen. Hymähdän. Se vammainen on nostettu ylös yhtenä olemattomana, lemuavana lihaklönttinä. Onkohan sillä saatanalla ollut edes paskoja raajojaan jäljellä?
Tarkastelen kahvilan menulistaa, ja tilaan itselleni katkarapuleivän.
Tapahtumasta on jo muutama päivä, kun ostan juna-aseman R-kioskista iltapäivälehden. Valkoiset otsikot huudattavat uutista valtavan kuvan kera. ”Kuka on tuntematon pyörätuolivainaja?” Maksan lehden ja painun kahvilaan ihastelemaan otsikoita.
”Tuntematon vainaja löytyi rantavedestä maanantaina iltapäivällä. Ruumiin löysi rapuja pyytämässä ollut veneilijä.” Aivan niin, ajattelen saman tien. Nythän on ravustuskausikin.
Pystyn kuvittelemaan koko tilanteen. Sen jälkeen kun se vammainen oli vetänyt vettä keuhkoihinsa ja vaipunut pohjalle, rapujen noutopöytä kutsui. Viheliäiset saksiniekat ovat vipeltäneet ruhon luo ja alkaneet ahnaasti mussuttaa sitä. Ne ovat irrottaneet pieniä, harmaita kappaleita ja nautiskelleet veden syvässä hiljaisuudessa. Virnistän tässä vaiheessa hullulle ajatukselleni, mutta jatkan mietiskelyä. Rapuja on täytynyt olla tähän aikaan useita. Niiden raajat ovat vilistäneet vammaisen iholla, hiuksissa, vaatteilla… Etsiskellen sopivia kohtia näykkäistä. Ne ovat saattaneet tapellakin parhaista kappaleista, mutta pääosin ne ovat juhlineet löydetyllä ruhollaan.
Vammaisen kasvoja ei enää kykene tunnistamaan. Naama on täynnä pieniä koloja ja niistä roikkuu harmaita rihmoja. Niillä kohdilla, missä silmien kuuluisi sijaita, ei ole enää mitään. Silmät ovat käyneet kaupaksi. Hampaat irvistävät, koska huulet on syöty pois. Yhden ravuista on onnistunut päästä sisälle suuhun, josta se suuntaa alas nieluun ja sieltä mahalaukkuun. Nautiskellen. Syöden matkallaan vähän sitä sun tätä.
Iltapäivälehden mukaan ruumis on melkein tunnistamaton. Hammaskartat tulevat olemaan ainoa mahdollinen apu henkilöllisyyden selvittämiseen. Hymähdän. Se vammainen on nostettu ylös yhtenä olemattomana, lemuavana lihaklönttinä. Onkohan sillä saatanalla ollut edes paskoja raajojaan jäljellä?
Tarkastelen kahvilan menulistaa, ja tilaan itselleni katkarapuleivän.
perjantai 19. maaliskuuta 2010
Uusi nousu
Fanfaari mykistyy
Meri on huuhtonut jälkeni
Jalkani janoavat matkaan
Hymyni ei katkea
Olen jo häipynyt
Meri on huuhtonut jälkeni
Jalkani janoavat matkaan
Hymyni ei katkea
Olen jo häipynyt
maanantai 15. maaliskuuta 2010
Sitten se oli ohi
Täällä ei ole ketään muuta. Vain mä ja yksi vammainen.
Mä en jaksa enää yhtään. Kun mä vahtaan sen kankeita liikkeitä pyörätuolissa, alkaa ärsyttää. Sen jokainen pienikin liike ottaa päähän. Mitä se nytkin tuossa möllöttää? Noita sorsia vai? On vissiin helvetin hauskoja?
Aurinko sukeltaa jo mereen hiljaa. Vedän pusakkaa tiukemmin kiinni ylleni. Viilenee. Vammainenkin vähän vapisee, mutta vapiskoon. Jos mä olen saanut kitua sen kanssa jo kymmenisen vuotta, niin istukoon nyt siinä.
Millä tavalla mä eläisinkään, jos mulla ei olisi tuommoista taakkaa kannettavani? Mä näkisin niin paljon ihmeitä ja kulkisin tuonne, minne aurinko nyt laskee. Maailmassa ei olisi ketään muita kuin mä ja mun mieliteot. Eläisin kuin hullu. Nyt mun jalkani on kuitenkin sidottu tuohon elottomaan pyörätuolipölvästiin.
Taas se säpsähti. Pysyisi nyt paikoillaan! Mä en halua nähdä sen liikkeitä muistuttamaan mua sen olemassaolosta! Sen hengityskin hakkaa mun päätä. Se ei koskaan muutu, se on aina tuollainen. Ikuisesti.
Entä jos mulla olisi mahdollisuus päästä siitä eroon? Jos mä tartun noihin pyörän kahvoihin ja hiljaa uitan sen tuonne mereen? Kukaan ei näkisi, on myöhäinen ilta. Se ei päästäisi ääntäkään ja ennen kuin kukaan huomaisi, mä olisin jo kaukana. Se olisi siististi tehty, ei veisi vaivaa eikä aikaa.
Mä jo nousen ylös penkiltä ja kävelen sen taa järkähtämättömänä. Katselen tiiviisti punertavalle ulapalle. Mä saisin sen jos tahtoisin.
Pyörät jo liikkuvat. Sorsat painuvat kaakattaen lentoon fanfaarin lailla. Mä virnistän vähän ja annan vauhtia.
Mä en jaksa enää yhtään. Kun mä vahtaan sen kankeita liikkeitä pyörätuolissa, alkaa ärsyttää. Sen jokainen pienikin liike ottaa päähän. Mitä se nytkin tuossa möllöttää? Noita sorsia vai? On vissiin helvetin hauskoja?
Aurinko sukeltaa jo mereen hiljaa. Vedän pusakkaa tiukemmin kiinni ylleni. Viilenee. Vammainenkin vähän vapisee, mutta vapiskoon. Jos mä olen saanut kitua sen kanssa jo kymmenisen vuotta, niin istukoon nyt siinä.
Millä tavalla mä eläisinkään, jos mulla ei olisi tuommoista taakkaa kannettavani? Mä näkisin niin paljon ihmeitä ja kulkisin tuonne, minne aurinko nyt laskee. Maailmassa ei olisi ketään muita kuin mä ja mun mieliteot. Eläisin kuin hullu. Nyt mun jalkani on kuitenkin sidottu tuohon elottomaan pyörätuolipölvästiin.
Taas se säpsähti. Pysyisi nyt paikoillaan! Mä en halua nähdä sen liikkeitä muistuttamaan mua sen olemassaolosta! Sen hengityskin hakkaa mun päätä. Se ei koskaan muutu, se on aina tuollainen. Ikuisesti.
Entä jos mulla olisi mahdollisuus päästä siitä eroon? Jos mä tartun noihin pyörän kahvoihin ja hiljaa uitan sen tuonne mereen? Kukaan ei näkisi, on myöhäinen ilta. Se ei päästäisi ääntäkään ja ennen kuin kukaan huomaisi, mä olisin jo kaukana. Se olisi siististi tehty, ei veisi vaivaa eikä aikaa.
Mä jo nousen ylös penkiltä ja kävelen sen taa järkähtämättömänä. Katselen tiiviisti punertavalle ulapalle. Mä saisin sen jos tahtoisin.
Pyörät jo liikkuvat. Sorsat painuvat kaakattaen lentoon fanfaarin lailla. Mä virnistän vähän ja annan vauhtia.
tiistai 2. maaliskuuta 2010
Nätti likka
- Kylläpä likka tanssii komeesti polkkaa! Mites tuommoisen nätin likan jussi on sujunu?
- No kiitos vain… Hyvinhän tässä.
- Hyvinhän täsä! No hyvä! Tahtoisko likka lähtee rattailla maalaismatkailulle? Missä päi asustelet?
- Sisko odottaa tuolla parkkiksella, joten en varmaan…
- No tykkäiskö siskosi lähtee? Onko se yhtä nätti ku sä?
- No kiitos vain… Hyvinhän tässä.
- Hyvinhän täsä! No hyvä! Tahtoisko likka lähtee rattailla maalaismatkailulle? Missä päi asustelet?
- Sisko odottaa tuolla parkkiksella, joten en varmaan…
- No tykkäiskö siskosi lähtee? Onko se yhtä nätti ku sä?
keskiviikko 17. helmikuuta 2010
Sorakivet
Lysähdin polvilleni soratielle ja tutkiskelin maata. Sormeni nyppivät kivenmuruja. Tuijotin niitä. Ne tuijottivat minua takaisin. Nostin yhden huulilleni ja nuolaisin.
Karhea.
Otin toisen.
Karheampi.
Laskeuduin mahalleni ja mutustelin maata hetken. Pohdiskelin hieman. Miksei meillä ollut kiviä koskaan sisällä? Tutkimustyö kävisi hupaisammin sisätiloissa. Sorakivetkään eivät pyörisi pöksyissä ikävästi.
Samassa ylleni lankesi varjo ja kädet tarttuivat tiukasti ympärilleni. Kourat alkoivat kiskoa minua irti maasta kuin sinitarraa. Kiemurtelin vastaan. En tahtonut päästää irti tutkimustyöstäni! Kuulin hössötystä ja päivittelyä yläpuoleltani. Revin kiviä kämmeniini, mutta ilmaan noustessani osa niistä putoili takaisin maahan. Makoisat makupalat eksyivät muiden joukkoon. Itku ja raivokohtaus!
Makasin päihitettynä sohvalla kiukku huulillani. Kivet kutsuivat minua ulkona, mutta terassinovi oli lukittu. Kurkussa tuntui ikävältä. Minua ei taaskaan ymmärretty!
Karhea.
Otin toisen.
Karheampi.
Laskeuduin mahalleni ja mutustelin maata hetken. Pohdiskelin hieman. Miksei meillä ollut kiviä koskaan sisällä? Tutkimustyö kävisi hupaisammin sisätiloissa. Sorakivetkään eivät pyörisi pöksyissä ikävästi.
Samassa ylleni lankesi varjo ja kädet tarttuivat tiukasti ympärilleni. Kourat alkoivat kiskoa minua irti maasta kuin sinitarraa. Kiemurtelin vastaan. En tahtonut päästää irti tutkimustyöstäni! Kuulin hössötystä ja päivittelyä yläpuoleltani. Revin kiviä kämmeniini, mutta ilmaan noustessani osa niistä putoili takaisin maahan. Makoisat makupalat eksyivät muiden joukkoon. Itku ja raivokohtaus!
Makasin päihitettynä sohvalla kiukku huulillani. Kivet kutsuivat minua ulkona, mutta terassinovi oli lukittu. Kurkussa tuntui ikävältä. Minua ei taaskaan ymmärretty!
tiistai 9. helmikuuta 2010
Pelikaani
”Illalla lounastuuli voimistuu, mutta lämpötila pysyy lämpimissä lukemissa”, tiesi meteorologi sanoa ratisevalla äänellä radiovastaanottimessa. Monotoninen pölötys suhahti oitis ohi korvieni. Suljin silmäni. Hengitin syvään. Tunsin, miten kirkas aurinko paahtoi koko Kokemäenjoen rantaa.
Tuukka, Ninni ja Taksu lätkivät korttia. En juuri nähnyt heidän naamojaan, mutta olisin voinut vannoa niiden olevan totiset ja ilmeettömät. Kukaan ei puhunut, kunnes Ninni sihahti hiljaa hampaidensa välistä: ”Kummalla teistä höhlistä on se viimeinen ässä?” Avasin silmäni ja näin miten Taksu katseli Ninniä arvoituksellisesti vihreän lippiksensä alta. ”Jos mulla se olisi, niin en tiedä kertoisinko…”, Taksu sanoi virnistäen. Tuukka vilkaisi minua ja hymyili lempeästi. Hänellä oli kädessään iso pinkka kortteja, mahtoikohan raukka olla häviöllä. Juuri silloin Taksu viskaisi ässän jostain korttiensa alta ja ryhtyi voitontanssiin. Ninni viskaisi saman tien korttinsa mäkeen ja inisi jotain huijaamisesta. ”Tämmöisen voiton jälkeen maittaa vilvoittava uinti”, Taksu myhäili hypähdellen. ”Tuu Ninni veteen, ettei ihan kokonaan muututa appelsiineiksi tässä paahteessa!” Ninni nurisi hieman, mutta leppyi ehdotukselle. Pari riensi telmimään veteen. Hämeenlinnasta saapunut ikionnellinen pariskunta otti kaiken ilon irti kesälomareissustaan.
”Viihdeuutisista, oikein hyvää päivää”, radiotoimittaja virkkoi yllättäen. ”Anna Puu on päätynyt naimisiin uuden miesystävänsä kanssa. Yllättävä kihlaus tapahtui keskellä kiireisintä Helsinkiä Kekkosenkadulla. Pari hehkuttaa jo tulevasta hääpäivästään.” Tuukka keräili viltille levinneitä kortteja kokoon vaiteliaana. Huomasin yhtäkkiä tutkiskelevani hänen kurttuisia kulmiaan ja epäröiviä kädenliikkeitään. Olikohan hänellä kaikki hyvin? Ennen kuin ehdin kysyä asiasta, toimittaja jatkoi nopeasti: ”Romantiikka kukkii myös Amerikan-maalla! Greyn anatomiasta tutun näyttelijän Sara Ramírezin häitä odotetaan pidettävän ensi vuoden helmikuussa.”
Naurahdin ääneen. ”Kylläpäs ne nyt ramppaa naimaan!” tirskahdin. Tuukka vilkaisi minua alta kulmien vieläkään mitään sanomatta. Hänen huulensa näyttivät kuivilta ja iho kireältä. Aivan kuin hänen ohimollaan olisi tanssinut pieni elohiiri. Aurinko hohkasi kuumuutta, mutta hänen ihonsa näytti lähinnä sinertävältä. Tuukan katse haparoi viltiltä hiekalle ja sieltä jalkoihini. ”Kulta?” kysäisin lopulta hiljaa. ”Ootko sä sairas?” Tuukka pudisti saman tien päätään katse nauliintuneina nilkkoihini. Vastaus ei juuri auttanut. Aloin jo vähän huolestua ja turhautua. Tuukka näytti siltä kuin meinaisi oksentaa.Sillä samalla hetkellä Ninni ja Taksu ravasivat kiljuen takaisin leiriytymisalueellemme. Ninni kaatui kikattaen viltille. Taksu oli varmaan taas sanonut jotain repäisevää. ”Tiedättekö, mä näin ihan varmasti pelikaanin tuolla vedessä!” Taksu uhosi totisena Ninnin nauraen taustalla. ”Jumakauta, se oli niin iso!” Ninni makasi kaksinkerroin, nauroi puuskuttaen ja sai sitten sanotuksi: ”Taksu… Se oli joku lokki, mikä sattui vain olemaan harvinaisen isokokoinen. Sä oot atk –ohjelmoija, etkä mikään ornitologi!” Taksu katsoi meitä kuin hakien puolustusta väitteelleen. Tuukka nappasi minua äkkiä kädestä. ”Mennään me katsomaan, jos se pelikaani löytyy”, hän sanoi. Ninni hörähti nauramaan ja oli jälleen poikittain.
Vesi oli suloisen viileää. Auringonpaahtamat jalkani hoilottivat hallelujaa saadessaan viilennystä. Tuukka piti edelleen kättään omassani ja johdatteli minut keskelle uimapaikkaa. ”En kyllä näe yhtään vesilintua”, totesin huvittuneena. Silmäilin samalla Tuukan kasvoja. Ne tosin näyttivät nyt vähän terveemmän värisiltä. ”En mäkään”, Tuukka totesi nopeasti. ”Miina, kuule…” Äänensävy kuulosti tärkeältä ja siirsin katseeni Tuukan silmiin. Hän tapitti minua totisena. Huolestuin todella. Kysyin tiukasti: ”Oletko sä oikeasti terve?” Tuukan silmät pyöristyivät. Suu raottui lievään hämmennykseen. ”O-olen ihan oikeasti”,hän änkytti hermostuneena. Katsoin häntä epäuskoisena. Mitä hän oikein pelleili? ”No mikä ihme sua sitten vaivaa?!” huudahdin lopulta turhautuneena, ehkä vähän liiankin suureen ääneen. Tuukka kiskoi henkeä keuhkoihinsa ja möläytti sitten: ”No menetkö sä mun kanssa naimisiin?”
Hiljaisempaa hetkeä Tuukan kanssa ei ole koskaan tullut. Toljotin häntä monttu auki. Rannalta Taksu huusi tilanteesta selvästi kiinnostuneena: ”Mitä? Löysittekö sen pelikaanin vai?!”
Tuukka, Ninni ja Taksu lätkivät korttia. En juuri nähnyt heidän naamojaan, mutta olisin voinut vannoa niiden olevan totiset ja ilmeettömät. Kukaan ei puhunut, kunnes Ninni sihahti hiljaa hampaidensa välistä: ”Kummalla teistä höhlistä on se viimeinen ässä?” Avasin silmäni ja näin miten Taksu katseli Ninniä arvoituksellisesti vihreän lippiksensä alta. ”Jos mulla se olisi, niin en tiedä kertoisinko…”, Taksu sanoi virnistäen. Tuukka vilkaisi minua ja hymyili lempeästi. Hänellä oli kädessään iso pinkka kortteja, mahtoikohan raukka olla häviöllä. Juuri silloin Taksu viskaisi ässän jostain korttiensa alta ja ryhtyi voitontanssiin. Ninni viskaisi saman tien korttinsa mäkeen ja inisi jotain huijaamisesta. ”Tämmöisen voiton jälkeen maittaa vilvoittava uinti”, Taksu myhäili hypähdellen. ”Tuu Ninni veteen, ettei ihan kokonaan muututa appelsiineiksi tässä paahteessa!” Ninni nurisi hieman, mutta leppyi ehdotukselle. Pari riensi telmimään veteen. Hämeenlinnasta saapunut ikionnellinen pariskunta otti kaiken ilon irti kesälomareissustaan.
”Viihdeuutisista, oikein hyvää päivää”, radiotoimittaja virkkoi yllättäen. ”Anna Puu on päätynyt naimisiin uuden miesystävänsä kanssa. Yllättävä kihlaus tapahtui keskellä kiireisintä Helsinkiä Kekkosenkadulla. Pari hehkuttaa jo tulevasta hääpäivästään.” Tuukka keräili viltille levinneitä kortteja kokoon vaiteliaana. Huomasin yhtäkkiä tutkiskelevani hänen kurttuisia kulmiaan ja epäröiviä kädenliikkeitään. Olikohan hänellä kaikki hyvin? Ennen kuin ehdin kysyä asiasta, toimittaja jatkoi nopeasti: ”Romantiikka kukkii myös Amerikan-maalla! Greyn anatomiasta tutun näyttelijän Sara Ramírezin häitä odotetaan pidettävän ensi vuoden helmikuussa.”
Naurahdin ääneen. ”Kylläpäs ne nyt ramppaa naimaan!” tirskahdin. Tuukka vilkaisi minua alta kulmien vieläkään mitään sanomatta. Hänen huulensa näyttivät kuivilta ja iho kireältä. Aivan kuin hänen ohimollaan olisi tanssinut pieni elohiiri. Aurinko hohkasi kuumuutta, mutta hänen ihonsa näytti lähinnä sinertävältä. Tuukan katse haparoi viltiltä hiekalle ja sieltä jalkoihini. ”Kulta?” kysäisin lopulta hiljaa. ”Ootko sä sairas?” Tuukka pudisti saman tien päätään katse nauliintuneina nilkkoihini. Vastaus ei juuri auttanut. Aloin jo vähän huolestua ja turhautua. Tuukka näytti siltä kuin meinaisi oksentaa.Sillä samalla hetkellä Ninni ja Taksu ravasivat kiljuen takaisin leiriytymisalueellemme. Ninni kaatui kikattaen viltille. Taksu oli varmaan taas sanonut jotain repäisevää. ”Tiedättekö, mä näin ihan varmasti pelikaanin tuolla vedessä!” Taksu uhosi totisena Ninnin nauraen taustalla. ”Jumakauta, se oli niin iso!” Ninni makasi kaksinkerroin, nauroi puuskuttaen ja sai sitten sanotuksi: ”Taksu… Se oli joku lokki, mikä sattui vain olemaan harvinaisen isokokoinen. Sä oot atk –ohjelmoija, etkä mikään ornitologi!” Taksu katsoi meitä kuin hakien puolustusta väitteelleen. Tuukka nappasi minua äkkiä kädestä. ”Mennään me katsomaan, jos se pelikaani löytyy”, hän sanoi. Ninni hörähti nauramaan ja oli jälleen poikittain.
Vesi oli suloisen viileää. Auringonpaahtamat jalkani hoilottivat hallelujaa saadessaan viilennystä. Tuukka piti edelleen kättään omassani ja johdatteli minut keskelle uimapaikkaa. ”En kyllä näe yhtään vesilintua”, totesin huvittuneena. Silmäilin samalla Tuukan kasvoja. Ne tosin näyttivät nyt vähän terveemmän värisiltä. ”En mäkään”, Tuukka totesi nopeasti. ”Miina, kuule…” Äänensävy kuulosti tärkeältä ja siirsin katseeni Tuukan silmiin. Hän tapitti minua totisena. Huolestuin todella. Kysyin tiukasti: ”Oletko sä oikeasti terve?” Tuukan silmät pyöristyivät. Suu raottui lievään hämmennykseen. ”O-olen ihan oikeasti”,hän änkytti hermostuneena. Katsoin häntä epäuskoisena. Mitä hän oikein pelleili? ”No mikä ihme sua sitten vaivaa?!” huudahdin lopulta turhautuneena, ehkä vähän liiankin suureen ääneen. Tuukka kiskoi henkeä keuhkoihinsa ja möläytti sitten: ”No menetkö sä mun kanssa naimisiin?”
Hiljaisempaa hetkeä Tuukan kanssa ei ole koskaan tullut. Toljotin häntä monttu auki. Rannalta Taksu huusi tilanteesta selvästi kiinnostuneena: ”Mitä? Löysittekö sen pelikaanin vai?!”
tiistai 2. helmikuuta 2010
Ensimmäinen tehtävä (vk 4)
``Syrjäsilmin mä seuraan sun elkeitäsi. Liikutan haarukkaa tyhjää lautasta pitkin. Mä esitän syöväni, jos sä vahingossa kääntyisit katsomaan. Niinhän sä käännytkin, monta kertaa. Siksi mä tarkkailen sua.``
Siinähän näitte 16 -vuotiaan nolon esityksen jostain novellintapaisesta. Onneksi en löytänyt yhtään vanhempaa tekstiä koneelta. Hirvittää kyllä lukea moista liirumlaarumia, mutta kai tuokin tarina piti sitten jotain sisällään. Ehkä pitää vieläkin.
On parempi vain siirtyä pois herkiltä teinivuosilta. Perehdyn mieluummin siihen, mitä teen tänään. Kirjoittelen paljon vähemmän, mitä 4-6 vuotta sitten. Annan sen reilusti mennä ajankäytön piikkiin. Pöhkönä likkana sitä oli aikaa kirjoitella tyhmiä. Tosin nykypäivänä se on toisin. Voin todeta, että olen oikeasti se pöhkö likka, jos en jatka niiden kirjoittelua.
Täytyisi repiä jostain aikaa siihen mistä ennen niin pidin. Kirjoittaminen on jotenkin kadottanut merkityksensä. Ja sillä tarkoitan juuri tuollaisen hömpän kirjoittamista. Koulutekstit, esseet sun muut minulle ei-niin-tärkeät härpäkkeet eivät sisällytä paljoa luovuutta. Pitäisi antaa itselle aikaa ja vapauttaa sormet juoksemaan näppäimistöllä ilman ajatusta.
Pidän kirjoittamisesta ehkä sen takia, koska se on täysin vapaata. Sillä ei ole rajoja eikä sääntöjä.
Voin kirjoittaa aivan mistä tahansa haluan. Välillä tekstit kyllä hävettävät, varsinkin jälkikäteen. Toisaalta kaipaan sitä, kun teksteissä ei ollut mitään järkeä.
Totean vain, että tulen kirjoittamaan vapaasti ja huolettomasti. Blogiopintokurssi antaa minulle syyn kirjoittaa niin kuin olen halunnut. Toivon pääseväni takaisin kirjoittamisen luomaan tunnelmaan enkä jäisi vain jumittamaan. Toivottavasti naputtelu yltyy.
Annan teidän lukea sekopäisiä ajatuksiani vapaasta tahdostani. Olkaa niin hyvät!
Siinähän näitte 16 -vuotiaan nolon esityksen jostain novellintapaisesta. Onneksi en löytänyt yhtään vanhempaa tekstiä koneelta. Hirvittää kyllä lukea moista liirumlaarumia, mutta kai tuokin tarina piti sitten jotain sisällään. Ehkä pitää vieläkin.
On parempi vain siirtyä pois herkiltä teinivuosilta. Perehdyn mieluummin siihen, mitä teen tänään. Kirjoittelen paljon vähemmän, mitä 4-6 vuotta sitten. Annan sen reilusti mennä ajankäytön piikkiin. Pöhkönä likkana sitä oli aikaa kirjoitella tyhmiä. Tosin nykypäivänä se on toisin. Voin todeta, että olen oikeasti se pöhkö likka, jos en jatka niiden kirjoittelua.
Täytyisi repiä jostain aikaa siihen mistä ennen niin pidin. Kirjoittaminen on jotenkin kadottanut merkityksensä. Ja sillä tarkoitan juuri tuollaisen hömpän kirjoittamista. Koulutekstit, esseet sun muut minulle ei-niin-tärkeät härpäkkeet eivät sisällytä paljoa luovuutta. Pitäisi antaa itselle aikaa ja vapauttaa sormet juoksemaan näppäimistöllä ilman ajatusta.
Pidän kirjoittamisesta ehkä sen takia, koska se on täysin vapaata. Sillä ei ole rajoja eikä sääntöjä.
Voin kirjoittaa aivan mistä tahansa haluan. Välillä tekstit kyllä hävettävät, varsinkin jälkikäteen. Toisaalta kaipaan sitä, kun teksteissä ei ollut mitään järkeä.
Totean vain, että tulen kirjoittamaan vapaasti ja huolettomasti. Blogiopintokurssi antaa minulle syyn kirjoittaa niin kuin olen halunnut. Toivon pääseväni takaisin kirjoittamisen luomaan tunnelmaan enkä jäisi vain jumittamaan. Toivottavasti naputtelu yltyy.
Annan teidän lukea sekopäisiä ajatuksiani vapaasta tahdostani. Olkaa niin hyvät!
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
