Ravustuskausi

Sinne se pyörätuolipölvästi sitten upposi.

Tapahtumasta on jo muutama päivä, kun ostan juna-aseman R-kioskista iltapäivälehden. Valkoiset otsikot huudattavat uutista valtavan kuvan kera. ”Kuka on tuntematon pyörätuolivainaja?” Maksan lehden ja painun kahvilaan ihastelemaan otsikoita.
”Tuntematon vainaja löytyi rantavedestä maanantaina iltapäivällä. Ruumiin löysi rapuja pyytämässä ollut veneilijä.” Aivan niin, ajattelen saman tien. Nythän on ravustuskausikin.

Pystyn kuvittelemaan koko tilanteen. Sen jälkeen kun se vammainen oli vetänyt vettä keuhkoihinsa ja vaipunut pohjalle, rapujen noutopöytä kutsui. Viheliäiset saksiniekat ovat vipeltäneet ruhon luo ja alkaneet ahnaasti mussuttaa sitä. Ne ovat irrottaneet pieniä, harmaita kappaleita ja nautiskelleet veden syvässä hiljaisuudessa. Virnistän tässä vaiheessa hullulle ajatukselleni, mutta jatkan mietiskelyä. Rapuja on täytynyt olla tähän aikaan useita. Niiden raajat ovat vilistäneet vammaisen iholla, hiuksissa, vaatteilla… Etsiskellen sopivia kohtia näykkäistä. Ne ovat saattaneet tapellakin parhaista kappaleista, mutta pääosin ne ovat juhlineet löydetyllä ruhollaan.

Vammaisen kasvoja ei enää kykene tunnistamaan. Naama on täynnä pieniä koloja ja niistä roikkuu harmaita rihmoja. Niillä kohdilla, missä silmien kuuluisi sijaita, ei ole enää mitään. Silmät ovat käyneet kaupaksi. Hampaat irvistävät, koska huulet on syöty pois. Yhden ravuista on onnistunut päästä sisälle suuhun, josta se suuntaa alas nieluun ja sieltä mahalaukkuun. Nautiskellen. Syöden matkallaan vähän sitä sun tätä.

Iltapäivälehden mukaan ruumis on melkein tunnistamaton. Hammaskartat tulevat olemaan ainoa mahdollinen apu henkilöllisyyden selvittämiseen. Hymähdän. Se vammainen on nostettu ylös yhtenä olemattomana, lemuavana lihaklönttinä. Onkohan sillä saatanalla ollut edes paskoja raajojaan jäljellä?

Tarkastelen kahvilan menulistaa, ja tilaan itselleni katkarapuleivän.

Uusi nousu

Fanfaari mykistyy
Meri on huuhtonut jälkeni
Jalkani janoavat matkaan

Hymyni ei katkea
Olen jo häipynyt

Sitten se oli ohi

Täällä ei ole ketään muuta. Vain mä ja yksi vammainen.

Mä en jaksa enää yhtään. Kun mä vahtaan sen kankeita liikkeitä pyörätuolissa, alkaa ärsyttää. Sen jokainen pienikin liike ottaa päähän. Mitä se nytkin tuossa möllöttää? Noita sorsia vai? On vissiin helvetin hauskoja?

Aurinko sukeltaa jo mereen hiljaa. Vedän pusakkaa tiukemmin kiinni ylleni. Viilenee. Vammainenkin vähän vapisee, mutta vapiskoon. Jos mä olen saanut kitua sen kanssa jo kymmenisen vuotta, niin istukoon nyt siinä.

Millä tavalla mä eläisinkään, jos mulla ei olisi tuommoista taakkaa kannettavani? Mä näkisin niin paljon ihmeitä ja kulkisin tuonne, minne aurinko nyt laskee. Maailmassa ei olisi ketään muita kuin mä ja mun mieliteot. Eläisin kuin hullu. Nyt mun jalkani on kuitenkin sidottu tuohon elottomaan pyörätuolipölvästiin.

Taas se säpsähti. Pysyisi nyt paikoillaan! Mä en halua nähdä sen liikkeitä muistuttamaan mua sen olemassaolosta! Sen hengityskin hakkaa mun päätä. Se ei koskaan muutu, se on aina tuollainen. Ikuisesti.

Entä jos mulla olisi mahdollisuus päästä siitä eroon? Jos mä tartun noihin pyörän kahvoihin ja hiljaa uitan sen tuonne mereen? Kukaan ei näkisi, on myöhäinen ilta. Se ei päästäisi ääntäkään ja ennen kuin kukaan huomaisi, mä olisin jo kaukana. Se olisi siististi tehty, ei veisi vaivaa eikä aikaa.

Mä jo nousen ylös penkiltä ja kävelen sen taa järkähtämättömänä. Katselen tiiviisti punertavalle ulapalle. Mä saisin sen jos tahtoisin.

Pyörät jo liikkuvat. Sorsat painuvat kaakattaen lentoon fanfaarin lailla. Mä virnistän vähän ja annan vauhtia.

Nätti likka

- Kylläpä likka tanssii komeesti polkkaa! Mites tuommoisen nätin likan jussi on sujunu?

- No kiitos vain… Hyvinhän tässä.

- Hyvinhän täsä! No hyvä! Tahtoisko likka lähtee rattailla maalaismatkailulle? Missä päi asustelet?

- Sisko odottaa tuolla parkkiksella, joten en varmaan…

- No tykkäiskö siskosi lähtee? Onko se yhtä nätti ku sä?