Lysähdin polvilleni soratielle ja tutkiskelin maata. Sormeni nyppivät kivenmuruja. Tuijotin niitä. Ne tuijottivat minua takaisin. Nostin yhden huulilleni ja nuolaisin.
Karhea.
Otin toisen.
Karheampi.
Laskeuduin mahalleni ja mutustelin maata hetken. Pohdiskelin hieman. Miksei meillä ollut kiviä koskaan sisällä? Tutkimustyö kävisi hupaisammin sisätiloissa. Sorakivetkään eivät pyörisi pöksyissä ikävästi.
Samassa ylleni lankesi varjo ja kädet tarttuivat tiukasti ympärilleni. Kourat alkoivat kiskoa minua irti maasta kuin sinitarraa. Kiemurtelin vastaan. En tahtonut päästää irti tutkimustyöstäni! Kuulin hössötystä ja päivittelyä yläpuoleltani. Revin kiviä kämmeniini, mutta ilmaan noustessani osa niistä putoili takaisin maahan. Makoisat makupalat eksyivät muiden joukkoon. Itku ja raivokohtaus!
Makasin päihitettynä sohvalla kiukku huulillani. Kivet kutsuivat minua ulkona, mutta terassinovi oli lukittu. Kurkussa tuntui ikävältä. Minua ei taaskaan ymmärretty!
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Tekstistä käy hyvin ilmi noin parivuotiaan ajatusmaailma! Hienosti sukellettu siihen.
VastaaPoistaSuloinen ja lämminhenkinen teksti, pala pienen lapsen elämää. Alkoi väkisinkin hymyilyttää! :)
VastaaPoistaHauskaa luettavaa. Olisi mielenkiintoista lukea vaikka kokonaisen päivän aatokset tuosta näkökulmasta. Kertojan ikä kävi hyvin ilmi tekstistä.
VastaaPoistaAluksi ihmettelin kivien nuolentaa, mutta selvisihän sekin lopulta. Hauskasti kuvailtu tarina lapsen ajatusmaailmaa mukaillen.
VastaaPoistaPidin tästä oikein paljon. Todella hienosti kuvattu pienen lapsen ajatusmaailmaa!
VastaaPoista