Sitten se oli ohi

Täällä ei ole ketään muuta. Vain mä ja yksi vammainen.

Mä en jaksa enää yhtään. Kun mä vahtaan sen kankeita liikkeitä pyörätuolissa, alkaa ärsyttää. Sen jokainen pienikin liike ottaa päähän. Mitä se nytkin tuossa möllöttää? Noita sorsia vai? On vissiin helvetin hauskoja?

Aurinko sukeltaa jo mereen hiljaa. Vedän pusakkaa tiukemmin kiinni ylleni. Viilenee. Vammainenkin vähän vapisee, mutta vapiskoon. Jos mä olen saanut kitua sen kanssa jo kymmenisen vuotta, niin istukoon nyt siinä.

Millä tavalla mä eläisinkään, jos mulla ei olisi tuommoista taakkaa kannettavani? Mä näkisin niin paljon ihmeitä ja kulkisin tuonne, minne aurinko nyt laskee. Maailmassa ei olisi ketään muita kuin mä ja mun mieliteot. Eläisin kuin hullu. Nyt mun jalkani on kuitenkin sidottu tuohon elottomaan pyörätuolipölvästiin.

Taas se säpsähti. Pysyisi nyt paikoillaan! Mä en halua nähdä sen liikkeitä muistuttamaan mua sen olemassaolosta! Sen hengityskin hakkaa mun päätä. Se ei koskaan muutu, se on aina tuollainen. Ikuisesti.

Entä jos mulla olisi mahdollisuus päästä siitä eroon? Jos mä tartun noihin pyörän kahvoihin ja hiljaa uitan sen tuonne mereen? Kukaan ei näkisi, on myöhäinen ilta. Se ei päästäisi ääntäkään ja ennen kuin kukaan huomaisi, mä olisin jo kaukana. Se olisi siististi tehty, ei veisi vaivaa eikä aikaa.

Mä jo nousen ylös penkiltä ja kävelen sen taa järkähtämättömänä. Katselen tiiviisti punertavalle ulapalle. Mä saisin sen jos tahtoisin.

Pyörät jo liikkuvat. Sorsat painuvat kaakattaen lentoon fanfaarin lailla. Mä virnistän vähän ja annan vauhtia.