Ravustuskausi

Sinne se pyörätuolipölvästi sitten upposi.

Tapahtumasta on jo muutama päivä, kun ostan juna-aseman R-kioskista iltapäivälehden. Valkoiset otsikot huudattavat uutista valtavan kuvan kera. ”Kuka on tuntematon pyörätuolivainaja?” Maksan lehden ja painun kahvilaan ihastelemaan otsikoita.
”Tuntematon vainaja löytyi rantavedestä maanantaina iltapäivällä. Ruumiin löysi rapuja pyytämässä ollut veneilijä.” Aivan niin, ajattelen saman tien. Nythän on ravustuskausikin.

Pystyn kuvittelemaan koko tilanteen. Sen jälkeen kun se vammainen oli vetänyt vettä keuhkoihinsa ja vaipunut pohjalle, rapujen noutopöytä kutsui. Viheliäiset saksiniekat ovat vipeltäneet ruhon luo ja alkaneet ahnaasti mussuttaa sitä. Ne ovat irrottaneet pieniä, harmaita kappaleita ja nautiskelleet veden syvässä hiljaisuudessa. Virnistän tässä vaiheessa hullulle ajatukselleni, mutta jatkan mietiskelyä. Rapuja on täytynyt olla tähän aikaan useita. Niiden raajat ovat vilistäneet vammaisen iholla, hiuksissa, vaatteilla… Etsiskellen sopivia kohtia näykkäistä. Ne ovat saattaneet tapellakin parhaista kappaleista, mutta pääosin ne ovat juhlineet löydetyllä ruhollaan.

Vammaisen kasvoja ei enää kykene tunnistamaan. Naama on täynnä pieniä koloja ja niistä roikkuu harmaita rihmoja. Niillä kohdilla, missä silmien kuuluisi sijaita, ei ole enää mitään. Silmät ovat käyneet kaupaksi. Hampaat irvistävät, koska huulet on syöty pois. Yhden ravuista on onnistunut päästä sisälle suuhun, josta se suuntaa alas nieluun ja sieltä mahalaukkuun. Nautiskellen. Syöden matkallaan vähän sitä sun tätä.

Iltapäivälehden mukaan ruumis on melkein tunnistamaton. Hammaskartat tulevat olemaan ainoa mahdollinen apu henkilöllisyyden selvittämiseen. Hymähdän. Se vammainen on nostettu ylös yhtenä olemattomana, lemuavana lihaklönttinä. Onkohan sillä saatanalla ollut edes paskoja raajojaan jäljellä?

Tarkastelen kahvilan menulistaa, ja tilaan itselleni katkarapuleivän.